Historia History Koirat Dogs Pentuja Puppies Valiot Champions Tuloksia Results Galleria Gallery Trimmaus Linkit Links Index	On puhdasta sattumaa, että rodukseni tuli amerikancockerspanieli. Oikeastaan olen aina halunnut ensisijaisesti saksanpaimenkoiran ja toissijaisesti mustan cockerspanielin. Äitini halusi kultaisennoutajan ja veljeni newfounlandinkoiran. Lopulta olin tilanteessa, jossa mikä tahansa koiraksi luokiteltava olisi kelvannut, sillä odottelu vuodesta toiseen oli turhauttavaa. Vihdoin aika sitten ilmeisesti kypsyi ja koiran hankinta tuli ajankohtaiseksi. Rotu oli siihen mennessä rajattu cockerspanieliin mutta väristä oli yhä vääntöä - minä halusin mustan ja muut punaisen... Sukupuoli oli sentään selvillä. Koiran oli oltava narttu! Muut halusivat nartun siksi, koska uroksen pissalenkit kestävät ikuisuuden ja minä halusin nartun siksi, koska tiesin jo silloin, että haluan kasvattaa koiria... Onneksi olin asiasta viisaasti hiljaa. Sopivan koiran löytäminen ei sitten käynytkään aivan yksinkertaisesti! Keväällä -85 olisi ollut lähistöllä tarjolla musta cockerspanielin narttupentu, josta jo soittelimmekin kasvattajan kanssa, mutta ilmeisesti vanhempani eivät päässeet ajankohdan sopivuudesta vielä silloin yksimielisyyteen. Myöhemmin kuulin, että kyseinen pentu oli jouduttu lopettamaan nuorella iällä vaikean epilepsian takia. Tieto poisti katkeruuteni kyseisestä asiasta. Keväällä -86 aloitimme tosissamme sopivan pennun etsinnät lähialueilta mutta etsintä oli tuloksetonta - ei sopivia cockerin pentuja. Lopulta silloisessa Vaasa-lehdessä oli ilmoitus myynnissä olevista mustista amerikancockerspanielin pennuista. Äitini kysyi, -Kävisikö tuollainen?, johon totesin että, -JUU JUU. Tämän jälkeen hyppäsin pyöräni selkään ja poljin Isonkyrön kirjastoon tarkistamaan koirakirjasta miltä näyttää amerikancockerspanieli. Muistan katselleeni kuvaa miettien, että onpas se ruma, mutta sillä ei ollut väliä koska oli koira kumminkin!!! Kuvan muistan vieläkin ja koira oli varsin surkean näköinen... Joten yllätys oli todella positiivinen kun näin pentuni emän ensi kerran! Heinäkuun 19:sta päivä käänsi äitini automme nokan kohti Pietarsaarta ja haaveesta oli tulossa totta. Kuvittelin mielessäni pennun olevan sen kokoinen kuin jenkinpentu on n. 5 kk iässä, joten järkytys oli melkoinen kun Tuija nosti makuuhuoneen puolelta käsiini kahden nyrkin kokoisen mustan mytyn todeten että, -Siinä se nyt on. Pentu painoi 2200 g ja sopi kämmenilleni - mitään niin pientä en ollut eläissäni nähnyt ! Pentu oli jo ristitty Lakuksi ja mitäpä sitä niin osuvaa nimeä muuttamaan. Siitä alkoi yhteinen taival, joka päättyi tammikuun 13. aamuyön tunteina vuonna 1999 Lakun nukkuessa pois rauhallisesti unessaan. Siitäkin huolimatta, että en Lakusta koskaan jälkeläistä saanutkaan, on se kennelini kaikkien koirien henkinen kantaemo, vaikka sukua ei olekaan. Ystävääni lainaten - Siinä sitten oli fiksu koira - hoiti poislähtönsäkin arvokkaasti. Monesti on minulta kysytty suunnitellessani uutta koiraa, että miksi taas sama rotu? Miksen kokeilisi jotain muuta välillä? Tähän olen aina hämmästyneenä vastannut, että miksi rotua pitäisi vaihtaa? Juuri kun alkaa yhteen rotuun päästä sisälle ja oppia trimmauksen saloja niin tyhmähän sitä olisi jos alusta alkaisi. Ja eipä ole ollut mitään syytä vaihtaa... Heinäkuussa 2006 tuli siis täyteen 20 vuotta amerikancockerspanielien kanssa elettyä elämää... Kuluneisiin vuosiin mahtuu paljon iloa mutta myös paljon surua ja luopumisen tuskaa. Mutta yhä jenkin hymyilevä naama kirkastaa synkimmänkin päivän!